Edellisessä postauksessa (osa I) todettiin karkeasti se, että vahvasti säännellyssä ympäristössä (kuten sote) pragmaattinen lainsäätäjä on arvokkaampi kuin esimerkiksi tuhat integraatioalustaa. Eli yhteentoimivuuden kulmakivet ovat poliittinen tahto ja lainsäätäjän viisaus. Jos jompaa kumpaa puuttuu, niin tekniset välineet eivät ole tähänkään se klassinen hopealuoti. Tässä meillä kuitenkin Suomessa on kohtuullinen tilanne ja toivottavasti suunta vielä parempaan.
Palaamme edellisellä kerralla esiteltyyn viitekehykseen ja käsittelemme siitä kolme alinta tasoa. Lopuksi samaan viitekehykseen on havainnollistettu myös viime viikkoina julkisessa keskustelussa vilkkaasti esiintynyt termi integraatioalusta.
Organisaatioiden yhteentoimivuus
Organisaatioiden yhteentoimivuutta voidaan sote-kentässä tarkastella kolmenlaisena ilmiönä: organisaation sisäisenä, organisaatioiden välisenä ja so- ja te -toimialoja läpäisevinä. Silloin kun palveluketjut eivät ulotu organisaatioiden välille, haasteita on usein jo palveluntuottajan sisällä esimerkiksi erikoisalojen välillä tai sosiaalihuollon palvelutehtävien välillä. Kun ylitetään organisaatiorajoja ja organisaatioiden prosessit eivät toimi yhteisen päämäärän hyväksi, esimerkiksi maakunnan sote-palvelutuotannnon sisällä, ei palveluketjuista saada odotettua vaikuttavuutta. Viimeisimpänä erityisesti sote-integraatiosta ja monialaisesta palvelutarpeesta puhuttaessa palveluketjut muodostuvat sosiaalihuollon eri rekistereiden ja eritasoisten terveydenhuollon palveluntuottajien välille, joka tuo asiaan oman monimutkaisuuskertoimensa.
Silloin kun juridiset edellytykset ovat olemassa, jää erityisesti palveluiden järjestäjän koordinoinnin vastuulle tehdä palveluketjuista eheitä ja asiakkaan kokonaisvaltaisen tilanteen huomioivia. Yhtenä haasteena on kuitenkin se, että sosiaalihuollon ja terveydenhuollon toimialojen välillä on merkittäviä toiminnallisia eroja, vaikka edes organisaatiorajoja ei ylitettäisi.
Semanttinen yhteentoimivuus
Semanttinen yhteentoimivuus on viimeinen pysähdys ennen paljon puhuttujen integraatioalustojen vahvinta kenttää. Eli tiedosta pitää olla yhteinen ymmärrys, jotta mitään yhteentoimivaa on mahdollista saada aikaan. Mitä yksityiskohtaisemmalle tasolle mennään, sitä enemmän poikkeamia sosiaali- ja terveydenhuollon välillä on ja integraatio on pakkokin rakentaa jossakin määrin ilman yhteistä kieltä. Terveydenhuolto ja sosiaalihuolto kuitenkin puhuvat jo määritelmällisesti suurelta osin eri asioista toivottavasti kuitenkin yhteisen hyvinvoinnin edistämisen tavoitteen nimissä.
Terveydenhuollossa semanttisen yhteentoimivuuden rakentamiseen on hyvät mahdollisuudet, mutta toisaalta siihen sisältyy myös suuria haasteita. Syynä molempiin on oikeastaan sama: kansallisesti ja kansainvälisesti on tehty paljon mittavaa yhteentoimivuus- ja standardointityötä – mutta kaikissa tapauksissa, ironista kylläkin, yhteentoimivuutta ei ole muistettu huomioida. Ja substanssi on erityisen monimutkaista. Yksi varsin kiinnostava ja Suomessakin jatkossa todennäköisesti merkittävä tekijä on SNOMED-CT:n kansallinen käyttöönotto. SNOMED-CT standardoi käytetyn kliinisen termistön (ks. ansiokas kirjoitus aiheesta). Terveydenhuollossa kerättävä tieto on hyvin pitkälle kooditettua ja standardoitua ja Suomessa tässä ollaan kansallisesti poikkeuksellisen pitkällä. Kansallista yhteentoimivuustyötä on tehty pitkäjänteisesti erityisesti Kanta-palveluun liittyvien hankkeiden puitteissa, mutta toki muuallakin ja jo paljon ennen Kanta-palvelua (täältä aikajanaa aiheesta, ks. dia 2). Tästä kiitos Suomessa aktiivisesti jo vuosikymmeniä toimineelle HL7-yhdistykselle ja sen aktiivisille ”puuhanaisille ja -miehille”!
Sosiaalihuollossa maailma ei näyttäydy välttämättä yksityiskohdiltaan kaikissa tapauksissa aivan näin monimutkaisena, mutta toisaalta siellä on huomattavasti enemmän tarvetta kansalliselle määrittelytyölle. Kansainväliset mallit eivät sosiaalihuollossa ole läheskään yhtä universaaleja kuin terveydenhuollossa, eikä sopivia tarjokkaita juuri ole. Sosiaalihuollon ratkaisujen standardoinnissa on hyödynnetty vahvaa terveydenhuollon pohjaa sekä pyritty välttämään havaittuja sudenkuoppia. Semanttiset edellytykset sosiaali- ja terveydenhuollon tietojen yhteiskäyttöön ovat tästä johtuen kohtuullisen hyvät, vaikka myös harmittavia eroavaisuuksia jo käsitemaailmasta lähtien on.
Vaikka näissä kirjoituksissa on painottunut ylhäältä-alas ajattelu, niin ajallisesti semanttisen yhteentoimivuuden edistämistä voidaan ja pitääkin tehdä jo ennen ”ylempien tasojen” selkiytymistä.
Tekninen yhteentoimivuus
Tekniikan puolella semanttiseen yhteentoimivuuteen tähtäävät ratkaisut voivat näyttäytyä tuskallisena sillisalaattina. Erityisesti terveydenhuollon tieto on monimutkaista ja Suomessa standardiksi tiedonsiirrossa valittu HL7 CDA R2 (Clinical Document Architecture) on kaikessa geneerisyydessään todella ilmaisuvoimainen. Kääntöpuolena on tietysti monimutkaisuus, jota on pyritty rajaamaan esimerkiksi HL7 FHIR (Fast Healthcare Interoperability Resources) -kehityspanostuksilla. Sosiaalihuollossa on kansallisesti pyritty alun alkaen enemmän resurssipohjaiseen (~ REST API) tietojen mallintamiseen ja terveydenhuollossa ollaan tämän tien alussa kansallisista palveluista erityisesti Omatietovarannon suunnittelussa ja toteutuksessa. Teknisen yhteentoimivuuden perusratkaisut eivät sinällään eroa sotessa muusta maailmasta ja hyvä niin. Toki erityispiirteitä voi tuoda esimerkiksi lääkinnälliset laitteet, hyvinvointisovellukset ja niihin liittyvät mittalaitteet yms., jotka myös on tarpeen tuoda yhteentoimivuuden ja integraation piiriin.
Miksi kaikki yhteentoimivuuden tasot on otettava huomioon?
Mikael Erlandssonin kuva esittää hauskasti yhteentoimivuuden haastetta eHealth-alueella. Tekniset ratkaisut, tässä tapauksessa sillat, ovat sinällään hyvin rakennettuja ja jopa standardoitujen oloisia. Mutta yhteentoimivuuden perusta pitää rakentaa huomattavasti kaukonäköisemmin.
Yhteentoimivuus ja integraatioalustat
Parhaimmillaan integraatioalustat tarjoavat teknisen yhteentoimivuuden toteuttamisen viitekehyksen lisäksi välineitä semanttisen yhteentoimivuuden toteuttamiseen. Yksi keskeisin väline jälkimmäiseen on tietomalli. Terveydenhuollossa puhutaan kliinisestä tietomallista ja sosiaalihuollossa vastaava käsite lienee asiakastiedon tietomalli. Tietomalli tarjoaa edellytykset kahden eri kieltä puhuvan ratkaisun yhteensovittamiseen yhteisen ”pivot” -mallin kautta. Lisäksi tietomalli tarjoaa edellytykset tiedon älykkääseen esittämiseen ja esimerkiksi toimintalogiikan ja käyttöliittymien erottamisen aivan eri tavalla kuin vaikkapa XML-dokumentin esittäminen tyylisivun kautta sisältöä ”ymmärtämättä”. Jälkimmäistä paljolti vielä tänä päivänä tapahtuu esimerkiksi Kanta-tietojen hyödyntämisessä ja vasta rakenteilla olevien asiakastietojärjestelmien sukupolvi tuo siihen selkeän parannuksen.
”Integraatioalustan” rakentaminen on yksi UNA:n ja SoteDigi Oy:n päähaasteista. Mahdollisimman hyvän hyödyn saavuttamiseksi integraatioalustan käsitettä on syytä tarkastella hieman aivan perinteisimpiä määritelmiä laajemmin ja sisällyttää mukaan tietomalli johon tietoa aggregoimalla lisäarvopalveluiden tuottaminen mahdollistuu. Pelkällä asiakastiedon liikkuvuuden parantamisella tehdään samaa, jota varten meillä on jo olemassa Kanta-palvelu. Tähän suohon lausunnoissaan on Suomessa kuitenkin useampikin päättäjä/mielipidevaikuttaja uponnut. Siksi sekaannusten välttämiseksi olisikin tärkeää ja hedelmällisintä, että itse kukin keskittyisi pääosin oman asiantuntemuksensa ytimessä oleviin asioihin kommentoidessaan näitä valtakuntaa puhuttavia asioita. Esimerkiksi sote-yhteentoimivuuden poliittisen ja juridisen tason saavuttamisessa riittää haasteita aivan riittävästi ratkaistavaksi ko. alojen erityisosaajille.
Loppusummaus
Silloin kun tavoitteena on laajamittainen integraatio kuten so-te, niin on tarpeen ratkaista eri tasoiset yhteentoimivuuden haasteet koko edellä kuvatun viitekehyksen laajuudessa. Ja integraatioalustat (huom! väistämättä useat) ovat parhaimmillaan toimiva väline pieneen osaan näistä haasteista.
