Avainsana: teknologia

Kaikkia sote-pulmia ei voida ratkoa teknologialla

Julkisuudessa on ollut paljon, ehkä hieman erikoistakin keskustelua sote-uudistuksesta, ja siitä miten tiedonkulkua sosiaali- ja terveydenhuollon välillä voitaisiin järkevöittää ja parantaa. Keskusteluissa on tuotu huomattavan paljon esille teknologian merkitystä ja on korostettu, että teknisillä ratkaisuilla tiedonkulku paranee merkittävästi. On selvää, että tiedonkulun parantaminen sosiaali- ja terveydenhuollon välillä ei synny siirtymällä yhteisten seinien sisälle, mutta toisaalta pelkällä teknologiallakaan ei voida ratkaista nykyisiä haasteita. Kollegani Marko Jalonen kuvasi mm. tätä asiaa sekä koko SOTE-uudistuksen integraatiota erittäin hyvin käyttämällä sanaa ”yhteentoimivuus”, johon liittyy moni muukin tekijä teknisen yhteentoimivuuden lisäksi. Pelkät tekniset ratkaisut eivät korjaa myöskään yhteentoimivuuden haasteita: on tärkeää, että poliittisella päätöksenteon tasolla on yhteiset tavoitteet ja ajatukset yhteentoimivuudesta ja että tavoitteiden ja ajatusten toteuttaminen on juridisesti mahdollista.

Näin IT-asioiden parissa työskentelevän lääkärin näkökulmasta ajatukset sosiaali- ja terveydenhuollon integraatiosta kulkevat pitkälti sellaisten asioiden ympärillä, kuten ”sosiaalityöntekijä ja terveydenhuollon työntekijä hoitavat potilaan asioita yhteistyössä rinta rinnan” ja että ”tarkasti valikoitu tieto säädetyllä laajuudella kulkee sujuvasti sosiaali- ja terveydenhuollon välillä”. Tekninen ratkaisu, joka potilaskohtaisesti yhdistäisi, tarkalla ja harkitulla laajuudella sosiaali- ja terveydenhuollon tietoja sekä näyttäisi niitä valitusti ja fokusoidusti käyttäjälleen käyttöoikeuksien sekä potilasta tai asiakkaan asioita hoitavan henkilön roolin puitteissa, olisi helpostikin toteutettavissa, mutta tekninen ratkaisu ei yksin riitä: pitää olla yhteiset tavoitteet ja halu toimia sekä myös lainsäädäntö, joka toiminnan mahdollistaa.

Sote-työntekijöiden näkökulmasta tiedonkulun haasteet turhauttavat. Erityisesti potilaat, jotka kärsivät vaikeista perussairauksista sekä tarvitsevat laaja-alaisesti myös sosiaalihuollon palveluja, hyötyisivät merkittävästi, jos hoito- ja palveluketjut olisivat mahdollisimman kokonaisvaltaisia ja potilaan asioihin pystyttäisiin perehtymään tiiviissä yhteistyössä ja ottamalla huomioon molempien, sekä sosiaali- että terveydenhuollon tavoitteet, ja huolehtimalla, etteivät tavoitteet sisällä sellaisia asioita, jotka mahdollisesti estävät toisien tavoitteiden saavuttamista. Esimerkiksi kaltoin kohdellun pienen lapsen hoidon lastenpsykiatrian yksikössä tulee tukea myös lastensuojelun sosiaalityöntekijän kanssa toteutettavia tavoitteita ja päinvastoin: ylätason tavoitteena olisi esimerkiksi se, että traumaattisiin kokemuksiin liittyvä oireilu pyritään hoitamaan tehokkaasti, mutta taas toisaalta myös keskitytään tiiviisti siihen, että lapsen arki lastensuojelun tuella on mahdollisimman samanlaista kuin kenen tahansa pienen lapsen arki yleensä on.

Miksi sitten tarvitaan tiiviimpää tiedonkulkua sosiaali- ja terveydenhuollon välillä? Todennäköisesti sitä ei tarvita kovinkaan usein, ainakaan merkittävän laaja-alaisesti. Melko pieni osa sosiaali- ja terveydenhuollon potilaista ja asiakkaista tarvitsee todella paljon molempien tahojen palveluja ja vieläpä niin, että palvelujen koordinoimisessa tarvitaan paljon yhteensovittamista ja priorisointia. Kuitenkin, tämä potilasjoukko vaatii kaikkein eniten resursseja sosiaali- ja terveydenhuollossamme ja ilman järkevää ja kokonaisvaltaista hoidon ja palvelujen suunnittelua, resursseja hukataan jatkuvasti todella paljon. Riittää, että kun monisairas vanhus joutuu äkillisesti alkaneen sairaskohtauksen vuoksi sairaalan päivystykseen, ja sairaalan työntekijältä kuluu huomattavan paljon aikaa selvittää, että mitä palveluja potilaalle tällä hetkellä tuotetaan, kuka niitä palveluja tuottaa ja miten palveluntuottajaan saadaan yhteys, jotta palvelut, esimerkkinä vaikka kotihoidon, kotisairaanhoidon, ruokapalvelun, siivouspalvelun ja kotikuntoituksen palvelut voidaan sujuvasti organisoida uudelleen.

On kuitenkin otettava huomioon, että esimerkiksi väestömme vanhetessa hurjaa vauhtia, paljon palveluita tarvitsevien potilaiden osuus tulee kasvamaan enemmän ja enemmän, ja  mikäli resursseja halutaan yhtään säästää ja kohdentaa selkeästi sinne, missä niitä tarvitaan, palvelujen suunnittelun ja koordinoinnin rooli muuttuu entistä merkitsevämmäksi. Ja on myös pidettävä mielessä, ettei esimerkiksi pelkkä sote-keskusten muodostaminen merkitse integroitumista tai mahdollisuutta tiiviimpään tiedonkulkuun ja yhteistyöhön, etenkin kun digitaalistenkin palveluiden osuus tuotetuista palveluista on hurjassa kasvussa. Tästä hyvänä esimerkkinä minun, muiden päihdepsykiatrisen yksikön lääkäreiden sekä yksikkömme sosiaalityöntekijöiden pohdinta siitä, että olemmeko nyt todella integroituneet kun istumme vierekkäisissä työhuoneissa, mutta edelleenkään meillä ei ollut mahdollisuuksia tiiviistää sähköistä tiedonkulkua, vaikka myös asiakkaat ja potilaat sitä kovasti toivoivat.

Helsingin Sanomat (5.5.2018: Teknologia ei voi korvata sivistystä) pohti kirjoituksessaan erittäin hyvin sitä, että voiko teknologian äärimmäisen nopea kehitys ja siihen liittyvä tehostamisajattelu vähentää ymmärrystä itse työhön. Oma ajatukseni on, että varmastikin näin voi käydä ja juuri siksi on tärkeää ymmärtää, ettei teknologialla voida yksin ratkaista ja kiertää sosiaali- ja terveydenhuollon ongelmia, vaan vaaditaan myös paljon muutakin työtä toiminnan uudistamiseksi. Erityisesti kansallisella ohjauksella, jolla pyritään toteuttamaan yhteiset poliittiset tavoitteet, on tässäkin asiassa erittäin suuri merkitys.