26/04/2017
’Ei oo kyllä satavarma, että se selviää tosta’, sanoi mies.
Ei olekaan. Vanhaa koristeomenapuuta ei kaikesta päätellen ollut koskaan leikattu muotoon, joten siihen oli kasvanut kaksi latvanpaikasta kilpailevaa haaraa. Toinen oli vuosien mittaan kallistunut ja retkotti reippaasti vasemmalle, varjostaen pienen kaupunkipihan ainoaa kasvatuslavanpaikkaa. Jos nyt sahaan toisen päärungon poikki, pähkäilen, saattaa mennä koko puu.
Samanlaisia tiukkoja paikkoja tulee vastaan elämässä. On luovuttava jostain itselle merkityksellisestä, asiasta jota ilman ei oikein osaa edes kuvitella elävänsä. Eikä luopuminen useimmiten ole vapaaehtoista tai ainakaan missään nimessä tunnu siltä. Kuka nyt luopumisesta tykkää? Siitä tulee liiaksi mieleen tappio – ei sovi selviytyjäsielun mentaliteettiin. Tai luovuttaminen – se on varattu pelleille, luusereille ja reppanoille. Eiks se menekin juuri näin, se ajattelu?
Suomenkielessä on paljon julmetun osuvia sanontoja. Vai mitä sanotte tästä: tekemätön paikka.
Niitä vaan tulee. Lapsi sairastuu. Jäät työttömäksi. Omainen kuolee. Teet konkurssin. Putoat valtuustosta. Huomaat eläväsi koomassa ja työterveys kertoo sinun uupuneen. Luopumisen paikkoja joka ikinen! Kun oma lapseni sairasti ensin puoli vuotta, sitten vuoden ja vielä toisen, alkoi prosessi jota ilman olisin todellakin voinut elää. Tai niin ajattelin silloin. (Erittäin itsekkäästi, voisin vielä lisätä.) Ensin loputtomasta valvomisesta syttyi taistelutahto ja ärräpäinen päätös painaa vaan kylmänviileästi läpi koko soosista. Jossain vaiheessa sisu väistämättä hiipui. Sitä jos ei nuku, niin ei hetken päästä minkään magnitudin ämpyilyt auta. Ja niin vaan unettomaksi jäänyt äiti-henkilö joutui luopumaan asiasta toisensa perään: liikunnasta, ystävien tapaamisesta, lukemisesta. Opinnoista, omasta ajattelusta. Terveydestäkin, melkein työkyvystä. Maailman mittakaavassa tämä on pientä, kitisin katkerasti. Henkilötasolla koluttiin kyllä pitkään ja hartaasti tyhjää perunalaaria, minkä vain sattuman toivossa.
’Ei ole kyllä satavarma selviääkö se.’
No ei ole ei. Luopuminen on tuskaa, luopuminen on – sanotaan se suoraan – nöyryyttävää. Luopuminen on pettymistä itseen, omaan jaksamiseen tai pikemmin sen puutteeseen. Siihen ettei jaksanutkaan tahtoa tarpeeksi kovaa, ettei osoittautunutkaan ihmemieheksi tai teräsnaiseksi. Luopuminen aiheuttaa katkeruutta, surua ja vihaa – ja päättyy parhaimmillaan tilanteen hyväksymiseen, sellaisina kuin se on. Kaikki turha on perattu pois ja jäljelle jää vain välttämätön.
Luopumisella on metkojakin seurauksia. Se tekee tilaa uudelle. Ennen lapsen sairastumista, en olisi edes kuvitellut ehtiväni tai osaavani ohjata ryhmäliikuntaa. Nyt olen oikea kahvakuula-aficionado ja menossa terveysliikunnan ohjaajakurssille. Kunnon kitkeminen antaa tilaa arjen kakofonian alle hautautuneiden heikkojen signaalien kasvaa ja kurkotella kohti aurinkoa. Kontrollifriikki länsimainen ihminen vain kestää todella huonosti mitään ennakoimatonta tai lopputulokseltaan epävarmaa prosessia. Se oli ehkä tämänkin luopumistarinan suurin oppi.
Ei sillä eikä millään, mutta näin on paitsi elämässä, myös työelämässä. 🙂 Ja yhteiskunnassa. Tulee mieleen eräs sote-uudistuskin ja se, mistä siinä luovutaan. Mitä kaikkea siinä pelätään. Mutta entäs jos entisen tilalle saadaankin jotain hyvää? Uusia elinvoimaisia aihiota, joista jatkaa parempien palvelujen kehittelyä? Aikansa kutakin, sanotaan.
Muuten, se yksi koristeomenapuukin näyttäisi selvinneen talvesta.
